Eroahdistus ja itsenäisyyden vaaliminen parisuhteessa

On yleisesti oletettua, että jokaisen tulisi osata olla ja tulla toimeen yksin, mutta mitä jos asia ei olekaan näin yksinkertainen? Jos tiedossa oleva poikien ilta nostaa pintaan ahdistuksen ja pakollisen tarpeen saada omaan kalenteriin jotain tyhjyyden tilalle, eikä yksin vietettävä ilta tunnu hyvältä edes ajatuksen tasolla?

Onko kyse läheisriippuvuudesta vai eroahdistuksesta, ja missä niiden välinen raja menee?
Onko altistaminen ainoa keino päästä ongelmasta eroon, vai auttaako sekään?

Luen ja tutkin parhaillaan S. Seppäsen kirjaa "Läheisriippuvuus ja sen hoidot",
ja tulen pureutumaan kyseiseen aiheeseen astetta syvällisemmin vähän myöhemmin.

Eroahdistus on minulle tuttua, vaikka ei puhuta enää pelkästään alkuhuuman aikaisesta
"mies lähti vasta äsken ja nyt kuolen jo ikävään" - ilmiöstä.

Olen aina ollut todella seurallinen, huomionkipeä ja sosiaalinen ihminen joka tylsistyy helposti,
mistä johtuen kaipaan useimmiten jonkun pitämään itselleni seuraa.
Todella harvoin olen täysin osannut nauttia ajasta jonka  joudun saan viettää täysin omissa oloissani.

Kynnykseni kiintyä ihmisiin on myös niin matala, että parisuhteessa asia korostuu entisestään.
Minulle poikien illat tietävät vain yksinäistä pitkää iltaa ja tietoa siitä että joudun yksin nukkumaan,
kun parempi puolisko pitää hauskaa ystäviensä kanssa.
Yleensä olen tosin onnekseni onnistunut värväämään myös itselleni seuraa ja pitänyt enemmän tai vähemmän hauskaa tahollani.

Nyt tiedossa on kuitenkin taas yksi vastaava ilta, ja vaikka ajatus kutsua joku pitämään minut järjissäni
houkuttelee enemmän kuin postiluukusta tipahtaneet hesen alekupongit, yritän tällä kertaa pidättäytyä siitä viimeiseen asti.
Suunnitelmia ei varsinaisesti ole mutta telkkarista tulee illalla leffa ja kaapeista löytyy suklaata,
joten mahdollisuus selviytyä on kuitenkin olemassa!

Olen asiaa ihmetellessäni huomannut, että sinkkuystäväni tapaavat yksinolo-ongelmaa huomattavasti harvemmin jos ylipäätään koskaan.
Liekö syynä tottumus yksinoloon, vai tunne tyytyväisyydestä ja täydestä elämästä ilman miestäkin?
He nauttivat täysin siitä, kun saavat itse pidellä kaukosäädintä ja katsoa komediaa toimintaelokuvan sijasta, sytyttää muutaman kynttilän ja syödä vaikka jääkaapin tyhjäksi.

Herää kysymys, ajaako parisuhde meitä väistämättä jonkintasoiseen läheisriippuvuuteen tai eroahdistukseen, vai onko niiden tausta aina menneisyydessä?
Olemmeko (liian) riippuvaisia kumppaneistamme, ja onko meillä vaihtoehtoja?

Marianne Eilenbergerin kirjassa "Sinkkuna myötä- ja vastoinkäymisissä" puhutaan muunmuassa vallasta. Valta valita ja päättää ilman muiden mielipiteitä.
Jos sinkkuus on diktatuuria, onko parisuhde siten demokratiaa, jossa valta on kuitenkin vahvemmalla osapuolella? Ajaako naisten alinomainen tarve tulla hyväksytyksi heidän suhteitaan tähän demokratiaan, jossa miehellä on ajoittaisia kohteliaisuuksia vastaan valta päättää omista menoistaan, ja naiset tuntevat itsensä riippuvaisiksi miehestä (kehuista, halauksista ja kainalosta johon kömpiä nukkumaan).

Olemmeko juuri me huomionkipeimmät ja seurallisimmat yksilöt kaikkein alttiimpia parisuhteille hyväksynnän toivossa, vai vaatiiko parisuhde aina toisesta heikomman osapuolen?

Tätä miettiessä, onneksi kaapeista löytyy sitä suklaata.


 Kuvat: weheartit.com